Sisäilman erottaminen ulkoilmasta on avaruusajan tuote. Rakennukset, toinen vaatekertamme, ovat näinä vuosikymmeninä lähentyneet ominaisuuksiltaan avaruuspukua. Samaa vauhtia kuin olemme menettäneet sekä kosketuksemme että otteemme maapallon ilmastoon olemme kohdistaneet kontrollimme rakennusten sisälle.
Tällä hetkellä vietämme sisätiloissa yli 90 % ajastamme. Hengitämme laittein suodatettua, keinotekoista sisäilmaa ajatellen, että se on puhdasta ja että olemme eristyksissä turvassa. Kuitenkin muhimme myrkyllisten materiaaliemme ja tavaroidemme keskellä, oman aineenvaihduntamme kuonassa. Kun sitten sairastumme, syytämme mikrobeja.
Käymme sotaa mikrobeja vastaan yhä uusin kemikaalein, välittämättä siitä, että tapamme meille suotuisatkin lajit. Näin teemme tilaa niille lajeille, joille olemme täysin puolustuskyvyttömiä. Mitä enemmän eristämme ja desinfioimme, sitä allergisemmiksi tulemme; elimistömme ei osaa käsitellä niitä myrkkyjä, joita toimintamme aiheuttaa. Kipeinä homeisissa taloissamme silti uskomme ilmastointikoneisiin ja puhdistusaineisiin, eristäytymiseen ja sodankäyntiin.
Mikrobiologia on tuottanut valtavan määrän tietoa siitä, miten mikrobit eroavat toisistaan ja miten niiden kanssa tulisi elää, mutta me hyljimme tuota tietoa tai sovellamme sitä väärinpäin. Hämmennymme, kun kuulemme sen luonnollisen asian, että sienimetsässä on enemmän mikrobeja kuin hometalossa. Emme näe laatua, ainoastaan määrän. Edessä voi olla aika, jolloin käymme metsässä suojapussi päässä, etteivät itiöt mene henkeen. Kaupunkiin palattua tukehdumme surullisesti oman kotimme sisäilmaan.
Mikä home on – miksi se on? Tämä teoskokonaisuus käsittelee sopua homeen kanssa.
Lars Mattila on helsinkiläinen puuseppä ja arkkitehti. Jan Anderzén on tamperelainen monialainen kuvataiteilija. Ennen tätä näyttelyä he ovat tehneet yhdessä musiikkia Avarus- ja Kemialliset Ystävät -yhtyeissä.
