FIN
I: Kotikylääni palaaminen leikkaa näkökentän tiiviiksi suorakulmioksi. Englannin kielen sana return sisältää kääntymisen eleen ja sopii siksi erinomaisesti kuvaamaan tapahtuman koreografiaa. Selkä käännettynä vasten toistaiseksi käsittämätöntä, alaspäin suuntautuneen katseen alle mahtuva alue (kädet ja kappale kiveä) pitää sisällään kaiken, mitä ajateltavissa on. Muistojen kerrosten läpi halkovan rytmin, toinen toistensa päälle asettuvat kuvat ja hajut.
N: En tajua aikaa. Sitä että se on muka mitattavissa ja pilkottavissa osiin; että viisari kulkee tasaista tahtia kellotaulua pitkin, enkä sitä, että viisarin liike merkitsee jotain, musta on pitkään tuntunut että aika virtaa mun läpi hitaammin kuin mun ympärillä, mun laskut erääntyy ennen kun on varaa maksaa ne, päivät päättyy viikot loppuu ennen kun tajuan että on sunnuntai vuodet vaihtuu ennen kun vanhenen keskustelut deittisovelluksissa hiipuu ennen kun ehin tuntea mitään…
I:(…) Tein torstaina virheen yrittäessäni kirjoittaa lapsuuden muistelmia ja katosin esihistorialliseen kivun pyörteeseen. Siellä oli vuorten päälle pinottuja vuoria, turhautuneita äitejä, kastroituja isiä, veljiä ja sisaria ajettuna alas helvettiin. Tavallisia perheen kauhuja ja kiistoja siitä, kuka saa käyttää autoa – en aio tylsistyttää teitä.[1]
N: Mua kiinnostaa just nyt kehon ja kaupungin yhteys, oon yrittänyt ajatella kehoa kaupunkina ja kaupunkia kehona, jotenkin niin että kaupunki vois olla elimistömäinen ja siinä ois ruumiintoimintoja aineenvaihduntaa soluja viruksia ja toisaalta keho ois jäykän ja pysyvän yksilöyden sijasta sellanen muutokselle alttiimpi ja avoimempi järjestelmä.
I: Titanikissa esillä olevat teokset ovat jatkumoa viime vuosina työstämilleni, paluuta ja toistoa käsitteleville teosten sarjalle. Galleriaan levittyvä, kolmiosainen Tästä mä juoksin- teoskokonaisuus kuvittaa toisiinsa kietoutuneita muistojen kerroksia graniitin, puun sekä kiveen käsin kaiverretun tekstin tahdissa.
N: Mua kiinnostaa graffitit koska ne muistuttaa musta oikeastaan enemmän puhetta kuin kirjoittamista mikä ruumiillistaa kaupunkiympäristöä. Ja oikeastaan niissä on usein tärkeämpää se kirjaimellinen merkitseminen eikä niinku se merkitys. Näihin lähtökohtiin perustuu näyttelyn omaelämäkerrallinen romaanitrilogia.
Nadiye (s. 1994) on kiinnostunut minästä ja kehosta. Hänen teoksensa ovat pieniä veistoksia, koruja ja koruesineitä. Nadiye käyttää materiaalina ja välineinä kaikkea mihin pääsee käsiksi. Nadiye on valmistunut kuvataiteilijaksi LAB-ammattikorkeakoulusta 2021.
Iisa Lepistö (s. 1994) on pääosin kiven parissa tekstin ja veiston keinoin työskentelevä taiteilija. Liikkuen kielen ja kuvan muodostamassa maastossa hänen teoksensa käsittelevät muistia, pitkäjänteisyyttä ja rytmiä. Lepistö on valmistunut taiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2020. Hänen teoksiaan on yksityisten kokoelmien lisäksi Kiasman ja Suomen Taideyhdistyksen kokoelmissa. Vuonna 2024 Lepistö palkittiin Raimo Utriaisen Säätiön nuorille veistäjille suunnatulla stipendillä.
Kiitos työn tukemisesta Koneen Säätiölle!
[1] Oma käännös: Anne Carson, Wrong Norma (2024, 68), Penguin Random House, UK
ENG
I: Returning to my home village cuts the field of vision into a tight rectangle. The English word return contains the gesture of turning and is therefore an excellent way to describe the choreography of the event. With one’s back turned toward the yet incomprehensive, the area under the downward gaze (hands and a piece of stone) contains everything imaginable. Rhythm that cuts through the layers of memories, images and smells layering each other.
N: I don’t really get time, how it’s measurable and divisible into equally large bits, or how the hand of a clock ticks at an even pace around a dial or why that motion means something, I feel like time flows through me slower than around me, too slow, days end years change before I grow older my bills are overdue before I can afford to pay them my conversations on dating apps die out before I can like them.
I: (…) I made the mistake on Thursday of attempting to write a memoir of childhood and all but vanished into its vortex of prehistoric pain. There were mountains piled on mountains, mothers frustrated, fathers castrated, brothers and sisters driven down to hell, the usual family horror and disputes about who gets to use the car – I won’t bore you.[1]
N: Thinking about the body and city. About the body as a city and vice-versa, like what if the city had organs and metabolism and cells viruses, it could be a being, and then if maybe a body were like this open, unstable and transformable system with disparate and conflicting but interconnected elements rather than a fixed rigidly individual thing.
I: The works on display at Titanic are a continuation of the series of works I have been working on in recent years, dealing with return and repetition. The works on display at Titanik are a continuation of the series of works I have been working on in recent years, dealing with return and repetition. The three-part work, This is Where I Ran, spreading across the gallery, illustrates interwoven layers of memories in the rhythm of granite, wood and text hand-carved into stone.
N: I’m into graffiti. It feels more like speech than writing and it emphasises the saying of something somewhere by someone over what is said. The work on display is an autobiographical novel trilogy based on these ideas.
Nadiye (b. 1994) is interested in the self and the body. Her works are primarily small sculptures, jewellery and jewellery objects. Nadiye uses whatever materials and tools she gets her hands on. Nadiye graduated from LAB University of Applied Sciences in 2021.
Iisa Lepistö (b. 1994, Sipoo) is an artist working mostly with stone, combining the methods of writing and sculpting. Working in the collision of the worlds formed by language, shapes and image, her works are dealing with memory, continuity and rhythm. Lepistö has graduated with a master’s degree in sculpture from the Finnish Academy of Fine Arts in 2020. Alongside private collections, her works are part of the collections of Finnish Contemporary Art Museum Kiasma and Finnish Art Society. In 2024 Lepistö was awarded Raimo Utriainen Foundation’s stipend for young sculptors.
Thank you to the Kone Foundation for supporting the practice!
[1] Anne Carson, Wrong Norma (2024, 68), Penguin Random House, UK
SVE
I: Återkomsten till hembyn klipper synfältet till en stram rektangel. Engelskans ord return innefattar själva gesten att vända om och passar därför utmärkt för att beskriva händelsens koreografi. Med ryggen vänd mot det än så länge obegripliga innehåller området under den nedåtriktade blicken (händerna och ett stycke sten) allt man kan föreställa sig. En rytm som skär igenom lagren av minnen, bilder och lukter som lägger sig över varandra.
N: Jag begriper mig inte på tiden. Att den sägs vara mätbar och delbar i bitar; hur visaren tickar över urtavlan i jämn takt, och inte heller det att visarens rörelse har en innebörd, jag har länge tyckt att tiden strömmar långsammare genom mig än omkring mig, mina räkningar förfaller innan jag har råd att betala dem, dagarna och veckorna tar slut innan jag fattar att det är söndag åren skiftar innan jag blir äldre diskussionerna i dejtingappen dör ut innan jag hinner känna någonting…
I:(…) På torsdag gjorde jag ett misstag när jag försökte skriva ner barndomsminnen och förlorade mig i en malström av förhistorisk smärta. Där fanns berg radade på berg, frustrerade mammor, kastrerade pappor, bröder och systrar som drivits ner i helvetet. De vanliga familjefasorna och bråken om vem som får använda bilen – jag ska inte tråka ut er.[1]
N: Just nu är jag intresserad av sambandet mellan kroppen och staden, jag har försökt tänka på kroppen som stad och staden som kropp, att staden kunde vara mer kroppslig och ha kroppsliga funktioner, ämnesomsättning celler virus och å andra sidan kunde kroppen vara ett mer mottagligt system, öppet för förändringar, istället för en stel och fixerad individualitet.
I: Verken som visas på Titanik är en fortsättning på en serie jag arbetat med under de senaste åren, som behandlar återkomst och upprepning. Den tredeliga skulpturen Här sprang jag som finns i galleriets främre del balanserar på granitblommor och sätter ord på sammanflätade lager av minnen i form av en handgraverad text.
N: Jag är intresserad av graffiti eftersom den egentligen påminner mer om tal än om skrift, vilket förkroppsligar stadsmiljön. Det att någon säger något någonstans är egentligen ofta viktigare än det som faktiskt sägs. Verken som visas i utställningen är en självbiografisk romantrilogi som bygger på dessa idéer.
Nadiye (f. 1994) är intresserad av jaget och kroppen. Hennes verk är små skulpturer, smycken och smyckesföremål. Som material och verktyg använder Nadiye allt hon kan få tag på. Nadiye utexaminerades som bildkonstnär från Yrkeshögskolan LAB år 2021.
Iisa Lepistö (f. 1994) är en konstnär som huvudsakligen arbetar med sten och som kombinerar text och skulptur. Hon rör sig i en terräng som formas av språk och bild och hennes verk behandlar minne, kontinuitet och rytm. Lepistö har avlagt konstmagisterexamen vid Konstuniversitetets Bildkonstakademi år 2020. Utom i privata samlingar ingår verk av henne i Kiasmas och Finska Konstföreningens samlingar. År 2024 belönades Lepistö med ett stipendium från Raimo Utriainens stiftelse, riktat till unga skulptörer.
Tack till Konestiftelsen som har understött arbetet!
[1] Textöversättarens tolkning: Anne Carson, Wrong Norma (2024, 68), Penguin Random House, UK
