Avajaiset perjantaina 13.3.2026 klo 17–19
Opening: Friday 13 March from 5 – 7pm
Vernissage på fredag 13.3.2026 kl. 17–19
Lauantaina 11.4.2026 – Viiksibileet DJ Arvidin kanssa
Klo 17–20
Tule tanssimaan Viiksibileisiin DJ Arvidin ja Daddy Big J:n kanssa. OPM. Talo tarjoaa viikset!
Saturday 11 April – Moustache Party with DJ Arvid
5 – 8pm
Come get your daddy groove on at the Moustache party with DJ Arvid and Daddy Big J. BYOB and that’s all. Moustaches will be provided.
Lördag 11 april – Mustaschfest med DJ Arvid
kl. 17–20
Kom och dansa loss på mustaschfesten med DJ Arvid och Daddy Big J. Ta med egen dryck, det är allt. Mustascher tillhandahålls.
Who’s Your Daddy?
48 vuoden iässä – miksi hän, taiteilija, haluaa tutkia isänsä tarinaa? Eikö hän voisi vain olla tyytyväinen siihen, kuka on nyt? Hän on aina sanonut halunneensa tietää enemmän, mutta tuntee itsensä yksinäiseksi saareksi. Hänen äitinsä sukulaiset ovat olleet loukkaavia ja ilkeitä, kun hän on kertonut haluavansa tietää enemmän. He sanoivat hänen etsivän terroristia… ja satuttavan äitiään. Isättömänä kasvaminen tuntuu vinolta, kuin kehosta puuttuisi raaja. Vuosien varrella hän kolusi San Franciscon kirjastoa, internetiä, otti yhteyttä ihmisiin ja järjestöihin ja teki jopa DNA-testin. “Yllätys, sinulla on sisko.” Etsiessään vihjeitä itsestään iranilaisten ystävien ja tuttavien silmistä ja piirteistä hän tunsi itsensä petolliseksi. Kulttuurisesti ja kielellisesti hän kokee olevansa naiivi, tietämätön valkoinen möykky, ja vain ruskea yhteen kasvanut kulmakarva sekä korostunut nenä todistavat, että hän on osa tätä, tämän olevaisuutta, tätä iranilaista miestä, joka tuli Amerikkaan. Lyhyt, väkivaltainen siittiön ruiskahdus hänen äitinsä kohtuun ja hups, yhdeksän kuukautta myöhemmin… siinä hän on, isätön San Franciscossa.
Ja sitten on ikiaikainen kysymys perimästä ja ympäristöstä. Se “mieshenkilö, joka hänet kasvatti” yhdessä hänen äitinsä kanssa, oli niin paha kuin olla voi… ja tunkeutuu hänen uniinsa yhä tänäkin päivänä. Pitäisikö siis toivoa perimän pelastavan? Ei. Isi ei ollut cool. Huonoja isejä (monikossa). Hän, taiteilija, haluaa ottaa takaisin daddiyttään / isin puutetta tyhjästä, eleistä ja kivusta, jota hän syleilee huumorin kautta. Huumori on sankari, joka hän ei koskaan ollut. Selviytymistekniikan ABC, olkaa hyvä… näyttelyn muodossa, niin kaukana kuin mahdollista sieltä, missä kaikki alkoi, kaukana palmuista ja kaapeliraitiovaunuista. Silti tuo sananpaholainen, “toivo”… toivo jonkinlaisesta yhteydestä. Viisivuotiaana, katolisessa koulussa, jonka ulkopuolella oli valtava apilanlehti… hän puhui farsia iranilaiselle luokkatoverille, joka järkyttyneenä kysyi, miten hän osasi kieltä. Hän kohautti olkiaan, hymyili ja jatkoi leikkimistä. Se oli hänen kehossaan. Tanssi tanssi tanssi.
Juliana Irene Smith on Kaliforniassa syntynyt, puoliksi iranilainen taiteilija, äiti ja aktivisti, joka on asunut ja työskennellyt Suomessa lähes vuosikymmenen ajan. Hänellä on valokuvauksen kandidaatin tutkinto Parsons School of Designista New Yorkista sekä julkisen taiteen maisterin tutkinto Luzernin ammattikorkeakoulusta (HSLU) Sveitsistä.
Smithin taiteellinen työ pohjautuu henkilökohtaiseen kerrontaan ja feministiseen kritiikkiin. Hän käyttää usein huumoria keinona käsitellä identiteettiin, sukupuolittuneeseen väkivaltaan, muistiin ja kuulumisen kokemuksiin liittyviä teemoja. Hänen työskentelynsä ulottuu valokuvasta installaatioihin, tekstiin ja performanssiin, ja teokset rakentuvat usein tilallisiksi, immersiivisiksi kokonaisuuksiksi.
Smith on asunut ja työskennellyt myös Etelä-Afrikassa, Palestiinassa ja Sveitsissä, ja nämä kokemukset vaikuttavat hänen poliittisesti ja materiaalisesti sitoutuneeseen taiteelliseen praktiikkaansa. Viimeaikaisiin näyttelyihin kuuluvat Summer Rain Kunsthalle Helsingissä, Scaredy Cat Boo! Valokuvakeskus Perissä Turussa sekä Saggy Wednesday Verkligheten-galleriassa Uumajassa.
Vuonna 2025 Smith julkaisi ensimmäisen kirjansa GOOD FEELINGS EVERY DAY Utu Pressin kustantamana.
EN
At 48, why does she, the artist, want to explore her father’s story? Can she not just be satisfied with who she is now? She’s said that she always has wanted to know more but she feels like a lone island. Her mother’s family has been hurtful and mean when she said she wanted to know more. They said she was looking for a terrorist… and that she was hurting her mother. Growing up without a dad, it feels off, like a missing limb. Throughout the years she scoured the San Francisco library, the internet, reached out to people and organisations and even did a DNA test. “Surprise, you have a sister.” And as she looked for clues about herself in the eyes and features of Iranian friends and acquaintances, she felt fraudulent. Culturally, linguistically she feels like a naive ignorant white blob with just the brown unibrow and a prominent nose as all to prove that she is part of him, this him(ness), the Iranian man who came to America. The brief, violent injection of sperm into her mother’s womb and oops, 9 months later… there she be, fatherless in San Francisco.
And then there is that age old question of nature versus nurture. The ‘male person who raised her’ alongside her mother was as bad as bad can be… invading her dreams to this day. So, shall we hope for nature? No. Daddy not cool. Bad Daddy s (plural). She, the artist, wants to reclaim her daddyness/ lack of daddy out of nothing at all, out of gestures and pain embraced in humor. Humor is the hero that he was not. Survival technique class 101, here you are… in the form of an exhibition as far away as far as can be from where it all started, far from the palm trees and cable cars. Yet that beast of a word hope… hope for some connection. At five years old, at the Catholic school with a massive shamrock outside… she spoke Persian to an Iranian classmate who replied in shock and asked how she knew the language. She shrugged, smiled, and kept playing. It was in her body. Dance dance dance.
Juliana Irene Smith is a California-born, half Iranian artist, mother, and activist based in Finland, where she has lived and worked for nearly a decade. She holds a BA in Photography from Parsons School of Design in New York and an MA in Public Art from the Lucerne University of Applied Sciences and Arts (HSLU), Switzerland.
Smith’s practice is rooted in personal narrative and feminist critique, often using humor as a strategy to approach themes of identity, gender-based violence, memory, and belonging. Her work spans photography, installation, text, and performative gestures, frequently unfolding as immersive spatial environments.
She has lived and worked in South Africa, Palestine, and Switzerland, experiences that continue to inform her politically and materially engaged practice. Recent exhibitions include Summer Rain at Kunsthalle Helsinki, Scaredy Cat Boo! at Photographic Centre Peri, Turku, and Saggy Wednesday at Verkligheten, Umeå.
In 2025, Smith published her first book, GOOD FEELINGS EVERY DAY, with Utu Press.
SE
Vid 48 års ålder – varför vill hon, konstnären, utforska sin fars historia? Kan hon inte bara vara nöjd med den hon är nu? Hon har sagt att hon alltid har velat veta mer, men hon känner sig som en ensam ö. Hennes mammas familj har varit sårande och elak när hon sagt att hon vill veta mer. De sa att hon letade efter en terrorist … och att hon sårade sin mor. Att växa upp utan en pappa känns skevt, som en saknad lem. Genom åren genomsökte hon biblioteket i San Francisco, internet, kontaktade människor och organisationer och gjorde till och med ett DNA-test. “Överraskning, du har en syster.” Och när hon letade efter ledtrådar om sig själv i ögonen och dragen hos iranska vänner och bekanta kände hon sig bedräglig. Kulturellt och språkligt känner hon sig som en naiv, okunnig vit klump, med bara det bruna sammanvuxna ögonbrynet och den framträdande näsan som bevis på att hon är en del av honom, denna honom-het, den iranske mannen som kom till Amerika. Den korta, våldsamma injektionen av sperma i hennes mors livmoder och oj då, nio månader senare … där är hon, faderlös i San Francisco.
Och så finns den uråldriga frågan om arv kontra miljö. Den “manliga person som uppfostrade henne” tillsammans med hennes mor var så illa som man kan vara … han invaderar hennes drömmar än i dag. Så, ska vi hoppas på naturen? Nej. Daddy not cool. Dåliga Daddy s (plural). Hon, konstnären, vill återta sin pappighet / sin brist på pappa ur ingenting alls, ur gester och smärta omfamnade med humor. Humor är hjälten han aldrig var. Överlevnadsteknik kurs 101, varsågod … i form av en utställning så långt bort som möjligt från där allt började, långt från palmerna och kabelspårvagnarna. Ändå detta odjur till ord: hopp … hopp om någon form av förbindelse. Vid fem års ålder, i den katolska skolan med en enorm shamrock utanför … talade hon persiska med en iransk klasskamrat som chockat frågade hur hon kunde språket. Hon ryckte på axlarna, log och fortsatte leka. Det fanns i hennes kropp. Dans dans dans.
Juliana Irene Smith är en Kalifornien född, halv-iransk konstnär, mamma och aktivist baserad i Finland, där hon har bott och arbetat i nästan ett decennium. Hon har en kandidatexamen i fotografi från Parsons School of Design i New York samt en magisterexamen i offentlig konst från Lucerne University of Applied Sciences and Arts (HSLU) i Schweiz.
Smiths konstnärliga praktik utgår från personliga berättelser och feministisk kritik och använder ofta humor som ett sätt att närma sig frågor om identitet, könsbaserat våld, minne och tillhörighet. Hennes arbete omfattar fotografi, installation, text och performativa handlingar och tar ofta form som rumsliga, immersiva helheter.
Hon har även bott och arbetat i Sydafrika, Palestina och Schweiz, erfarenheter som fortsätter att prägla hennes politiskt och materiellt engagerade praktik. Bland de senaste utställningarna finns Summer Rain på Helsingfors Konsthall, Scaredy Cat Boo! på Fotocentrum Peri i Åbo samt Saggy Wednesday på Galleri Verkligheten i Umeå.
År 2025 publicerade Smith sin första bok, GOOD FEELINGS EVERY DAY, på Utu Press.
